*

Miikka Keränen Politiikkaa lappilaisittain vihreänä.

Minä olen masentunut

Mie olen masentunut. Ei sitä oikein muutenkaan voi sanoa, eikä tietenkään pitäisikään. Ja puhun nyt siis ihan oikeasta sairaudesta, enkä mistään "teiniahdistuksesta". 

Noilla sanoilla aloitin tilapäivityksen Facebookissa. Tulin kaapista ulos, ja kerroin tutuilleni julkisesti olevani sairas. Kerroin sen, jotta he ymmärtäisivät paremmin miksi olen ollut hieman poissaoleva. En halunnut kauhistelua tai lohduttelua. 

Oli paljon helpompi olla, kun sanoin asian ääneen. Sain runsaasti kannustavia yhteydenottoja. Ja näissä yhteydenotoissa piilee myös syy, miksi kirjoitan masennuksestani myös tänne Puheenvuoroon, koko kansalle. Monet kiittivät, että olen rohkea kun kerron sairaudesta julkisesti. He eivät kuulema sitä uskaltaisi tehdä - vaikka ovat poteneet samaa sairautta, osa jopa useita vuosia. Muutama toivoi, että puhuisin tästä vielä julkisemmin.

Siispä puhun. En siksi, että saisin omalle ololleni suuremman näyttämön. Se on viimeinen asia mitä masentunut voisi toivoa. Yhteiskuntamme leimaa masentuneen heikoksi, uusavuttomaksi ja tarpeettomaksi. Syöpäläiseksi, joka pahimmassa tapauksessa elää sosiaaliturvan avulla, leikkien työkyvytyöntä asuntonsa pimennossa. Järkyttävä, väärä ja kuvottava mielikuva, sanon minä. 

Puhun, koska tästä sairaudesta on yksinkertaisesti pystyttävä puhumaan ääneen. 

Oma masennukseni johtunee siitä, että olen polttanut kynttilää molemmista päistä ihan liian pitkään hakematta minkäänlaista apua. Viime kesänä oli paha burn out, eikä mieli ole ollut erityisen ylevä oikeastaan pitkiin aikoihin. Alamäki varmaan alkoi siitä, kun armeija jäi kesken eikä elämä mennytkään niin kuin suunnitteli. Nyt kuitenki vihdoin hain apua, ja saan levätä. Pohtia rauhassa, että mitä tältä elämältä oikein haluan. Itselle asian myöntäminen oli jopa vaikeampaa kuin avun hakeminen - tai siitä julkisesti phuuminen. 

Masennukselle voi olla lukuisia syitä. Osalla se tulee vaivihkaa, kuten minulle - ajan ja taakan painolastina. Joillekin se iskee kuin salama. En usko, että kukaan olisi tälle sairaudelle immuuni. Siksi ihan jokaisen hyvinvoinnista on pidettävä huolta. Ja tämä tauti on myös tarttuva: masentunutta auttava voi löytää itsensä pian samoista syvistä vesistä. 

Masennus ilmenee ihmisillä hyvin eri tavoilla. Itselläni on ollut stressiä, kyvyttömyyttä tehdä arkisiakin asioita, unohtelua ja alakuloisuutta. Myös unettomuus on ollut selkeä ja vahva oire. Masennus on kuitenkin siitä salakavala tauti, että sitä ei näe julkisella paikalla oikeastaan mitenkään. Mustaan pukeutunut teini saattaa olla onnellisempi kuin koskaan, mutta hänen vieressään iloisesti hymyilevä ystävä hautookin itsemurhaa. Masentuneella ei ole kipsiä, ei pyörätuolia, ei laastaria - hän kantaa haavojaan mielessään, sydämessään.

Minä olen siis viimein hakenut ongelmaani apua, ja hoito alkoi kuukauden sairauslomalla. Saan vihdoin hieman hengähtää. Hoito jatkuu varmasti jonkinlaisen terapian avulla. Monelle kuitenkin tarjotaan ensimmäisenä vain pilleriä.  Itse en halua kääntyä lääkehoitoon, ellei se ole täysin välttämätöntä. Se tuntuu olevan kuitenkin nykyterveydenhoidossa helpoin ratkaisu, koska potilaan voi passittaa kotiinsa syömään nappeja. Terapia on pitkä hoitomuoto. Terveydenhuolto maksaa - mutta sairaus maksaa enemmän.  

Toisin kuin monet ikäiseni miehet, en ole kääntynyt alkoholin puoleen. Alkoholin ongelmakäyttöön liittyykin usein masennusoireita, etenkin miesten kohdalla. On helpompi hukuttaa huolensa kuin puhua niistä. Väitänkin, että mieleltään terveempi kansa myös juo vastuullisemmin. Parempi siis tarjota vaihtoehtoista mielenhuoltoa kuin rajoittaa alkoholin myyntiä. 

Apua olisi oltava tarjolla huomattavasti paremmin. Vasta nyt kun käyttää itse mielenterveyspalveluita, tajuaa miten järkyttävä tilanne on. Etenkin tarvitaan matalankynnyksen palveluita - kaikki eivät halua heti kohdata psykiatria valkoisessa toimistossa. Itse sain yliopisto-opiskelijana apua nopeasti YTHS:n kautta. Samaa iloa eivät kaikki koe. 

Nuorten kohdalla masennusta harvoin otetaan vakavasti. Kuten minäkin alussa totesin, masennus on usein synonyymi vain teiniahdistukselle. Masennus on kuitenkin otettava vakavasti ja jokaista on kuultava. 

Jos minun tulisi naulata masennuksen teesit Suomen yhteiskunnan seinään, ne sisältäisivät ainakin seuraavia asioita:

  • Kulttuurin on muututtava. Masennuksesta on pystyttävä puhumaan ilman, että sairastunut leimataan välittömästi. 
  • Mielenterveyspalveluita on tarjottava kattavasti ja monipuolisesti. Erityistä huomiota on kiinnitettävä nuorten mielenterveyspalveluihin. Yhdenkään nuoren ei tulisi joutua työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. 
  • Peruskoulussa ja toisella asteella on tarjottava myös oppilaanohjausta ja kuraattorinpalveluita. Korkeakouluopiskelijoista myös ammattikorkeakoulussa opiskelevat ansaitsevat YTHS:n veroisen terveyspalvelun. 
  • Työssäjaksamiseen on aidosti kiinnitettävä huomiota. 
  • Lasten ja nuorten parissa työskenteleville sekä terveysalantyöntekijoille on tarjottava entistä kattavampaa osaamista mielenterveysongelmien huomaamiseen. Näille työntekijöille on myös tarjottava omat palvelut, jottei käy niin, että sokea ohjaa toista. Myös esimerkiksi omaishoitajat, kotivanhemmat ja vastaavia tehtäviä tekevät tulee huomata. 
  • Hyvinvoinnin on oltava yhteiskunnallista päätöksentekoa määrittävä tekijä. Ennaltaehkäiseviin palveluihin, kuten liikunta- ja harrastusmahdollisuuksiin kaikenikäisille, on otettava reilu asenne. 
  • Vähemmistöjen oikeuksia ei saa polkea. Etenkin sateenkaarinuoret potevat masennusta. 

Toivottavasti tekstini kosketti edes yhtä lukijaa. En toivo kommenttien tulvaa, mutta toivotan kaikki kysymykset, palautteen ja yhteydenotot tervetulleiksi.

Yritetään muistaa, että pimein hetki on yleensä juuri ennen auringonnousua. 


Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

18Suosittele

18 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (50 kommenttia)

Käyttäjän BennyAlexanderTulirinta kuva
Benny Tulirinta

Erittäin hyvä kirjoitus!

Tämän sairauden mystisyys ja tabut tulee yhteiskunnassa purkaa ja niistä pitää kyetä puhumaan ja hakeutumaan avunpiiriin ajoissa. Työ- ja vapaaehtoisorganisaatioiden on varaudutta entistä paremmin myös burn outteihin ja kantaa vastuunsa työn suunnittelussa.

Myös valtiovallan puolesta on kyettävä asettamaan kansalliset strategiat selkeästi ja suuntaa antavasti. Teesit ovat tärkeitä.

Käyttäjän miikkakeranen kuva
Miikka Keränen

Kiitos! Sanoit hyvin tuosta valtiovallan asettamista strategioista: mielestäni olisi äärimmäisen tärkeää, että hyvinvointi ja onnellisuus otettaisiin aidosti yhteiskunnan kehittämisen mittapuiksi - talouskasvu ja BKT eivät enää riitä. Hyvinvointihan ei tietenkään tarkoita vaan ongelmien olemattomuutta, vaan mielekyyttä elämiseen ja työntekoon.

Käyttäjän jarmonahkamaki kuva
Jarmo Nahkamäki

Sain burn-outin -96. Masennuin. Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle 2000 37-vuotiaana.

Koetahan parantua!

Käyttäjän miikkakeranen kuva
Miikka Keränen

Oma usko parantumiseeni on vahva, tarvitsen vain aikaa hengähtää ja koota itseni. Ikävä kuulla, että sinulla on tällainen historia, mutta kiitos siitä etät jaoit sen täällä.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Olipa siinä painavaa asiaa ja varmasti myös pätevää analyysia. Noin nuorelle miehelle henkilötiedoissa esitelty cv onkin jo oikeastaan pahaenteisen pitkä, enkä ihmettele jos voimat ovat lopahtaneet.

Ihmisyksilö joutuu väistämättä priorisoimaan tekemisiään, ja osan unelmistaan jopa tylysti karsimaan asialistalta. Armeijan keskeytyminen voi varmasti käydä kunnialle, ainakin jos on päättänyt satsata aiheelle minimiä enemmän. Onko kysymyksessä lykkäys vai vapautus?

Viinaksien suhteen olet tehnyt täsmälleen oikean ratkaisun - sille "vaihtoehdolle" ei tilanteessasi kannata antaa pikkusormeakaan.

Sinulla on fiksu blogi, ja se varmasti toimii yhtenä pelastusrenkaistasi!

Käyttäjän miikkakeranen kuva
Miikka Keränen

Olen aina ollut tekijä, enkä empijä, joten monessa on tullut oltua mukana. Osa varmasti onkin kuluttanut energiaa väärällä tavalla, osa asioista taas juuri pitää pinnalla.

Armeijasta jouduin pois, koska jalkaani tuli marssimurtuma. Joudun nykyisellään palaamaan sinne 2015.

Kiitos, kirjoittaminen on ollut minulle aina tapa ilmaista tuntemuksia suuntaa jos toiseen!

Käyttäjän RaikoKarvonen kuva
Raiko Karvonen

Ongelmana on se, että ei kannata todellakaan sairastua Suomessa eikä joutua työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen tai muun mielenterveyden häiriön vuoksi, koska sen jälkeen on lähes mahdoton palata takaisin työelämään.
Tämä on tullu henkilökohtaisesti toden teolla koettua. Enkä varmasti ole yksin tässä tilanteessa.

Itse haluan takaisin työelämään mutta takaisin pääsy työelämään vaikuttaa minusta täysin mahdottomalta työkyvyttömyyseläkkeeltä. Työvoimatoimisto ei auta asiassa tippaakaan. Heitä ei työkyvyttömyyseläkkellä elävien ihmisten asia kiinnosta, koska muutenkin on niin paljon muita työttömiä eikä heitäkään kyetää auttamaan mitenkään.

Johtopäätökseni tästä kaikesta on se, että Älä koskaan sairastu mielenterveyden sairauksiin. Se vie lopulliseen paitsioon koko yhteiskunnassa ja se vie terveyden lisäksi myös lähes kaikki aikaisemmat ihmissuhteet. Ja sen lisäksi työmarkkinoilla joudut todella syrjittyyn asemaan. Tämä tarkoittaa sitä, että sinulle ei tarjota oikein mitään järkevää koulutusta, vaikka se olisi myös kuntoutujalle tärkeää, hänen yrittäessään palata edes osa-aikaisesti takaisin työelämään. Paluu on vain yhteiskunnan toimesta tehty täysin mahdottomaksi. Pitää parantua täysin, jotta pääsisi takaisin töihin. Se on usein sula mahdottomuus monilla mielenterveyskuntoutujilla. Niin myös minulla.

Käyttäjän eskovirri kuva
Esko Virri

Tsemppiä! Sinulla on hyvä apu siinä että olet YTHS:n piirissä ja jo yliopistolla toivottavasti sopivalla opiskelualalla. Julkisen sektorin palvelut intin jälkeen testanneena en todellakaan suosittele kenellekään sinne menemistä - lääkkeitä koitetaan pumpata täyteen eikä oikeastaan mitään vaihtoehtoja anneta sitten kun sinne joskus kuukauden tai parin jälkeen pääsee.

Käyttäjän jussikeskinen kuva
Jussi Keskinen
Ville Karppinen

Tärkeä aihe. On suuri sääli, ettei kyseisestä sairaudesta voi yksilöllisyydestään johtuen tehdä minkäänlaista kattavaa näkemystä, vaan masennuksen ilmenemistavat ja syyt ovat varsin laajalta otannalta. Siltikin on syytä uskoa, että vertaistuki lienee eräs hyvä vaihtoehto, koska pääosin masennuksesta parannutaan siten, että "alkuperäisestä liikuttajasta" lähdetään purkamaan vyyhtiä hiljalleen. Täten toimii suurin osa terapiamuodoista ja todella kusessa ollaan siinä vaiheessa, kun varsinaista syytä ei tunnu löytyvän.

Ja ihmisten suhtautuminen on täysin arpapeliä, joten kannattaa miettiä kuitenkin etukäteen kertooko aiheesta mieluummin läheisilleen vai ammatti-ihmisille. Esimerkkinä ottakaamme muutaman päivän takainen puhelinkeskustelu, jossa soittaja sivuuttaen reilun 10 vuoden pituisen masennushistoriani, kertoi kuinka minun vain pitäisi katsoa peiliin, lopettaa vinkuminen ja mielenterveydellisten ongelmien "feikkaaminen". Kyseinen suhtautuminen ei liene käsittääkseni edes harvinaista sellaisten taholta, jotka eivät itse ole masennusta sairastaneet, joten kyseiset kommentit on syytä vain yrittää siirtää syrjään ja etenkin olla mahdollisimman itsetietoinen omasta tilastaan, eikä sivuuttaa ongelmiaan sen takia, etteivät muut halua uskoa niihin.

Käyttäjän HeliGrnqvist kuva
Heli Grönqvist

Hyvä kirjoitus itse olen ollu yli 10v. työkyvyttömyyseläkkeellä sitä ennen kuntoutustuella hoidon piirissä ensimmäisen kerran 4v.iässä ja nyt syksyllä täytän 40v itse koen tämän eläkkeellä olon itselleni hyväksi ja lääkitykseni on nyt kohdillaan mutta näistä syistä leimautumiseen on jollain tavalla saatava muutosta minun kohdalla on kyllä perintötekijöillä suuri osuus asiassa

Käyttäjän jussikeskinen kuva
Jussi Keskinen

Ahdistus, ulkoapäin- ja sisältäpäin tulevat paineet ovat sitä maaperää mistä masennus saa voimaa.

Tämä yhteiskunta on sairas, jakomielitautinen, jossa yhteiskunta toisaalta vaatii ja toisaalta laiminlyö. Tärkeintä yksilölle on se, että voi luottaa siihen maaperään, jossa on ja asuu, siis - turvallisuus ja pysyvyys sekä tieto siitä, että apua on tarjolla ja että avun tarvitsija otetaan vakavasti ongelmineen ja elämälle löytyy tarkoitus. Asunto, opiskelupaikka ja työ ovat perustavaraa. Tämä on mahdotonta maassa jossa asuntosijoittajat ovat suurimpia KELAn tukien saajia välillisesti ja toisaalta älyttömän kalliit ja tehottomat ja jopa täysin väärät lääkkeet. Esimerkkejä löytyy tukuittain, enkä viitsi hakea niitä yhtäkään - jokainen löytää ne netistä helposti.

Mutta, lopultakin voi käydä niin, että varauloskäytävää ei löydy, josta voisi livahtaa ongelmien ohi tai sitten sitä ei edes ole. Suomen matka itsenäisenä valtiona on tullut hetkeen, jossa sen on tehtävä välitilinpäätös taas kerran. Tarkastelemalla siniristilippua voimme ymmärtää jotain itsestämme ja tämän maan historiasta – EU:n tähtilipulla ei ole paljon kerrottavanaan tavalliselle kadunmiehelle, rehdille suomalaiselle. Ihmiselle, joka haluaisi tehdä työnsä ja maksaa veronsa – joka haluaisi viettää aikaansa perheensä kanssa ja tuntea olevansa rakastettu. Miksi tämä on isänmaa, siksi, että isän pitäisi olla se johon voi luottaa!

Ostos - ja tavarahelvetti kulttuuri on kuolevaisia mutta myös murhaavan tappavia. Masennuksen parasta maaperää on eriarvoistunut yhteiskunta, jossa kaikki suojaavat omaa elämäänsä poteroista, silloin siihen ei auta terapiatkaan. Kognitiivinen terapia onkin hyvin suosittua ja voi parantaa elämisen laatua siten, että teemme oikeita ja elämää helpottavia valintoja mutta se, että yhteiskunta voi olla myös hyvin sairas, sitä se ei juurikaan huomioi. Se ei siis juurikaan paranna ja eheytä sisäisesti yksilöä, jos se maaperä missä valintoja pitäisi tehdä on sairas - kuinka se voisi toimia.

Pidän erittäin arvostettavana sitä, että tuot asian esille ja toivon, että tästä ei järjestetä taas sellaista "asiantuntija" paneelia joiden jäsenet ovat täysin pihalla siitä mitä todellisuudessa tapahtuu. Paperit ei tee töitä, tarvitaan ihmistä, joka on avoin ja auki mielipiteille - ei sellaisille, jotka ovat sulkeneet suunsa jonkun ismin vuoksi.

Matti Bohm

Masennus on aliravitsemustila. Ruokaympyrä pitäisi saada kehoillemme sopivaksi. Nykyinen malli sopii lähinnä teollisuudelle, ja se on surullista.

Jos olet masentunut, syö ensin niin paljon B3-vitamiinia kun tarvitset ja sitten perään kokonaisia, tuoreita ja puhtaita ruoka-aineita muista, on ihan ok olla masentunut. Sinun pitääkin olla masentunut jos olet syönyt huonosti.

Käyttäjän puppek kuva
Tuomas Karhunen

Voisiko joku kertoa, miten on päässyt masennuksesta eroon? Voiko siitä edes päästä eroon?

Tunnen erään masennuksesta kärsivän tyypin, joka on masennellut jo varmaan 10 vuotta putkeen. On ollut lääkkeitä, terapiaa jne, mutta niistä huolimatta mieliala on yhtä vuoristorataa. Ensin näyttää siltä, että vaivasta on päästy yli, mutta seuraavana päivänä pudotaan lähtöruutuun.

En tiedä meneekö vielä 10, 20 vai 30 vuotta, että hän pääsee voiton puolelle - jos edes sittenkään. Kaikki hoidot vaan tuntuvat hieman turhilta, jos vuosien tulokset voivat nollautua yhdessä vuorokaudessa.

Matti Bohm

Kerro ystävällesi että syö 3000 milligrammaa B3-vitamiinia päivässä. Lopettaa mahdollisten vilja- ja meijerituotteiden syömisen, sekä alkaa syömään kokonaisia, puhtaita ja tuoreita ruoka-aineita.

Käyttäjän JariPirppu kuva
Jari Pirppu

jatkuva infoähky,,24/7 tavoitettavuus,, TV kaikessa typeryydesään,eli pelkkää sodan uhkaa ja terrorismia ja lamaa ja älyvapaata tositeeveetä,-ei ihme jos masentuu !!
vanha kunnon aamukahvi sanomalehden kanssa ja fingerporit ja karviset ja sitten rauhassa liikkelle,-siitä se lähtee !

Käyttäjän ilarikiema kuva
Ilari Kiema

Etsikää kuolemaa ensimmäisessä taistelussa. Vain veri voi puhdistaa häpeän. (Tunnettu suomalainen sotilaskomentaja 1944.)

Suomessa aina vähätellään dokaamista, päihteiden käyttöä ja huumoria, vaikka ne ovat täysin päteviä tapoja käsitellä stressiä. Sitähän nuori mies voi vaikka lähteä pariksi vuodeksi katupunkkariksi Berliiniin ja pyytää ohikulkijoilta pientä lahjoitusta pahvimukiin. Eivät he ole kovin masentuneita.

Hanna Tarnanen

Sen verran korjaisin blogauksessakin ollutta yleistä väärinkäsitystä, että jos katsotaan tilastoja oireista ennen ja jälkeen alkoholin liikakäyttöä, alkoholia runsaasti käyttävillä ihmisillä masennus on usein nimen omaan liiallisen alkoholin käytön seuraus. Joka tapauksessa masentuneen on toki viisasta jättää alkoholi kokeilematta ja tässä suhteessa olla syventämättä tuskaansa ja sosiaalisia ongelmiaan vielä sairauden lisäksi.

Käyttäjän miikkakeranen kuva
Miikka Keränen

Perustin kantani alkoholiin siihen, mitä lääkäri minulle sanoi. En siis ole alan asiantuntija, voi toki olla sitten, että oire-syy onkin toisinpäin.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Masennus on mielen viesti ylikuormituksesta.

Käyttäjän lahtipe1 kuva
Petri Lahtinen

Olen kuullut, että masennuksesta voi parantua. Tämä kuulostaa lohdulliselta.

Uskon, että lapsuuden tapahtumilla on suuri vaikutus myöhemmällä iällä ilmeneviin mielenterveyden ongelmiin.

Toivotan sinulle valoisampaa mieltä tulevaisuudessa !

Käyttäjän hannuaro1 kuva
Hannu Aro

Masennus, burn-out tai miten se ilmaistaan on hengenvaarallinen tila, liian moni on hiljaa kuollut pois kun ei olla huomattu hiipumista ja vetäytymistä syrjään. Itse ei huomaa omaa huonoa tilaa, työterveyslääkäri voi epäillä laihtumisen ym. heikon tilan syyksi vaikka AIDS tautia, mutta verikoe paljastaa puhtaat arvot, ja homma jatkuu työn parissa kunnes ei edes muista aamulla minne päin kuuluisi työpaikalle mennä, jonka joutuu puolisolta kysymään. Jos ei omaiset tilaa psykiatrilta aikaa niin selviytyminen on lähes mahdotonta. Syvämasennus saa miettimään miten kivuttomammin pääsisi pois kaikesta hullunmyllystä, eikä siitä kenellekään valiteta, ei puhuta mitään kenellekkään, vetäydytään vaan syrjään kaikesta. Mihinkään uuden yrittämiseen tai tekemiseen ei riitä voimia. Kun ei itse jaksa sanoa etten jaksa niin elimistö sanoo sen omalla tavallaan, siihen ei auta kuin lääkärin lääkkeet ja pitkä sairasloma joka lopulta johti eläkkeelle siirtymiseen 41 vuoden työ-uran jälkeen. Niin jäi esimies kyselemään joltain toiselta neljä kertaa päivässä: -jäätkö ylitöihin, vaikka työ olisi jo tehty eikä uutta enää kyselyistä huolimatta saatu, pelkät kyselyt ylityön tekemisestä jatkui. Työ jonka tein onnistui hyvin vaikka se oli tuomittu tietämättäni epäonnistumaan. Yhtään tuntia en ylityötä viimeisessä työpaikassani tehnyt. Homma onnistui ilman ylityötäkin ajallaan, ei olisi kyllä pitänyt, sen kuulin jälkeenpäin joskus. Sain eläkepaperit ja pikkuhiljaa terveys ja voimatkin palautui yli 30kg laihtumisesta huolimatta, aikaa kului paranemiseen lähes 5 vuotta, paitsi etten muista kaikesta ympärilläni tapahtuneesta elämästä niiltä viimeisiltä työ vuosilta juuri mitään, enkä mitään siitä kuinka lopulta olen päässyt työmaalta kotiin. Toivon ettei kukaan koskaan joutuisi työssään vastaavaan tilanteeseen. Työstään pitää nauttia ja esimiestenkin olisi ymmärrettävä mitä työmaalla tehdään ja kuinka se tehdään eikä olla kehityksestä ulkona. Kuuntelisivat ja seuraisivat kehitystä, eikä vetäydyttäisi oman suljetun oven taakse.

Käyttäjän jhuopainen kuva
Juhani Huopainen

Tsemppiä, itse lusin depparia 90-luvun alkupuolella, ja läheltä tullut nähtyä monia. Ainoa tapa normalisoida asioita on alkaa suhtautua niihin itse normaalisti.

En ole havainnut kuvailemaasi yhteiskunnan leimaamista - pikemminkin päinvastoin. Taatusti on niitä, jotka suhtautuvat asiaan ymmärtämättömästi, sulkevat koko asian liian ahdistavana ja vaikeaselkoisena rajaamalla ja määrittelemällä sen "elintasosairaudeksi", laiskuudeksi" tai milloin mitäkin.

Entäs sitten? Kaikkeen muuhunkin erilaiseen tai vaikeaan löytyy aina huonosti suhtautuvia ihmisiä. Lopulta argumentit ja tosiasiat voittavat. Vaikka kuinka silmät laitettaisiin kiinni, depressiota esiintyy, eikä se kysy lompakkoa, ikää tai terveitä elämäntapoja, kun se iskee. Jos joku ei 2014, 25 vuotta modernien masennuslääkkeiden markkinoilletulon jälkeen, vieläkään ymmärrä tautia, johon sairastuu arviolta joka viides tai peräti joka kolmas ainakin kerran elämänsä aikana, se kertoo mielestäni paljon henkilöstä, eikä ainakaan mitään hyvää.

Depressio ei ole perustelu stigmalle. Mutta haluttomuus ymmärtää ja hyväksyä muiden depressio on perustelu stigmalle. Jos joku on yhdessä asiassa tyhmä, on hän sitä todennäköisesti myös muissakin asioissa.

Tsemppiä Mikkelin kampukselle. Siitä onkin jo yli kymmenen vuotta.

edit/p.s. lääkkeisiin ei kannata liian epäluuloisesti suhtautua. Asenteeksi voi ottaa myös, että "voihan näitä kokeilla". Monille niistä on apua, mutta ei kaikille. Lievemmissä masennustiloissa ne eivät juuri auta, ja koska jaksat kirjoittaa tekstiä, oletan, että keskivaikea tai vaikea eivät ainakaan ole kyseessä. Fyysinen liikunta, mielen lepo ja aika.

Käyttäjän jarmonahkamaki kuva
Jarmo Nahkamäki

Toimin masentuneiden yhdistyksessä (hallituksessa).

Tervetuloa yhdistystoimintaan!

http://mielimaastary.fi/Yhdistys.php

Käyttäjän JannaRenko kuva
Janna Renko

Moi Miikka!

Mahtavaa että kirjotit tästä tänne, toivottavasti tää asia lähtis ja vaikuttais vähän enemmän, kun tästä ei tosiaan koskaan puhuta.

Sen haluisin sanoa, että ei kannata torjua heti kättelyssä niitä lääkkeitä. Toki riippuen siltä miltä itestä tuntuu, jos pärjää ilman niin se on hyvä. Mutta yleisin masennuksen hoitomuoto on terapia JA lääkitys, koska yhdessä niillä on parempi vaikutus toipumiseen. Lääkkeet tasapainotti mun oloa, jollon pystyin paremmin miettimään asioita ja puhumaan niistä. Musta tuntuu että lääkkeitä vähän kammoksutaan nykyään myös just siitä syystä että nitä tyrkytetään kauheen herkästi, enkä itekään alkuun lääkkeitä käyttäny. Kunnes mun tila paheni itsemurha-ajatuksiin asti.

Mutta masennuksesta selvinneenä haluun sanoa sulle, että ei muuta ku lippu korkeella vaan! Ne paremmat päivät on tulossa, niitä saattaa joutua odottamaan kauan ja tuntuu välillä kamalalta, mutta ajan kanssa vaan. :)

Tsemppiä ja kiitos kirjotuksesta!

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Monilla on omat tarinansa mielen mustuttua ja ilon kadottua elämästä.

Yrittäjän jouduttua vaikean depression tummiin vesiin, ei tilannetta paranna koko perheen taloudellisen pohjan romahdus, usen myös avioero ja ero lapsista, ulkoinen syyttely ja oma syyllisyyden tunto ja häpeä, yhteiskunnan toimin yrittäjän pudottaminen muille olemassa olevien turvajärjestelyjen ulkopuolelle, yksin jääminen jne..

Jos diagnoosi tehdään tällöin vasta " suljetulla osastolla " epäonnistuneen itsemurhayrityksen seurauksena, tilanne on tuolloin jo lähtökohtaisesti ikävä toipumista ajatellen. Silti jotkut ovat selvinneet tästä, mutta niin monet puolestaan eivät ole jaksaneet uskoa parempaan huomiseen.

Käyttäjän jussikeskinen kuva
Jussi Keskinen

Masennus on ihmisen perusreaktio henkiseen kipuun ja henkiseen pahoinvointiin. Masennus on normaali mieliala siis inhimillinen tunnetila.

Elämässä on siis tunteita ja niitä on lupa tuntea. Pitkään jatkuneena masennus voi olla oire tai oireyhtymä.

Masennus on pahimmillaan elämää uhkaava hyvin monioireinen ja yksilöllinenkin sairaustila.

Masennus on kokemukseni mukaan tavallisempi luovilla henkilöillä, johtuneeko se sitten siitä, että heidän tunnetilassaan on väljyyttä suuntaan ja toiseen hieman enemmän. Yksilöllinen kuitenkin ja subjektiivisuudessaan myös tosi, siitä kärsivälle ihmiselle.

Depressiolla on yhteytensä biologiaan , siis elimistön säätelytoiminnan häiriöihin ja siksi EN suosittele alkoholia lainkaa, koska se tunnetusti lisää masentuneella masennusta.

Perintö - ja hormonaaliset tekijät ovat myös otettava huomioon, vuodenajat ja ikä etc.

Mikä parasta depressiosta voi toipua! lainaan tähän Esko Virriä: " Tsemppiä! Sinulla on hyvä apu siinä että olet YTHS:n piirissä ja jo yliopistolla toivottavasti sopivalla opiskelualalla. Julkisen sektorin palvelut intin jälkeen testanneena en todellakaan suosittele kenellekään sinne menemistä - lääkkeitä koitetaan pumpata täyteen eikä oikeastaan mitään vaihtoehtoja anneta sitten kun sinne joskus kuukauden tai parin jälkeen pääsee."

Tuosta yleensä ja erikseen - olisi tärkeää löytää sellainen hoitava taho johon voit luottaa. omasta kokemuksesta tiedän, että ainakaan Helsingissä ei kelvollista apua ole saatavilla terveysasemilta noin yleisesti ottaen - voihan sitä käydä tsägäkin. Tärkeää on, että olet itse tunnistanut tilasi ja luulen, että lääkkeet ja terapia on ne jotka sinut tuolta ylös vetävät. Sinä sentään pystyt kirjoittamaan, se on hyvä.

Olen kirjoittanut tällaisen, se löytyi yhdestä vihon reunasta avioeroni jälkeen, josta en ole enää toipunut, koska olen nyt työtön ja ikäni puolesta en saa työtä. Tämä kaikki, koska lääkeriippuvuuttani ei osattu Terveyasemalla hoitaa, vaikka alasajosuunniteman oli tehnyt HUS psykiatri työterveyden lähettäeellä - kukaan ei ottanut ohjelmaa ( 1.5 vuotta tehtäväkseen ) lopetin itse seinään kymmenkunnan ( yli ) turhan lääkärissäkäynnin jälkeen ja nyt olen sairastunut posttraumaattiseen stressiin tuosta kauhukokemuksesta. Pääsin myös lääkeasiassa voitolle ( tulin uskoon 10.5.2012) ja kiitän kaikkia niitä tahoja, jotka ottivat minun asiani huomioon. Näihin ei kukaan asiantuntija vastaa, kuka tällaiseen häpeään kuin terveydenhuoltomme tila on voikaan vastata käsi sydämellä. Niin huono minäkin olen, että ei ole tarvetta missään työssä, tähän ajatukseen olen jo sopeutunut! Suurkiitos Jeesukselle, että tuli tuolloin itse käymään.

No se vihkomerkintä: en edes huomaa häntä, joka kulkee ohitseni

köyhistä köyhimpänä, en tiennyt että samaan aikaan vuodit kuiviin, minä en sinua enää nähnyt, olin yksin - se on yleistä sanotaan.

Tsemppiä.

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Hienoa että jaoit tämän kanssamme. Tsemppiä.

Käyttäjän TimoHuhtala kuva
Timo Huhtala

Hieno teksti ja näen sen olevan eniten tärkeä kirjoittajalle itselleen. Rivien väleistä ja riveiltä paljastuu karu fakta yhteiskunnasta: mielenterveyden ongelmat ovat suuren kansanosan mielestä edelleen niiden ihmisten juttu, jotka eivät vaan saa itsestään niskasta kiinni. Lähde lenkille- tyyppinen kommentointi masennusta sairastavalle on sama asia kuin alaraajahalvaantunutta lähtemään steppikurssille. Toki yhtä lailla on totta että pienen mielen apeuden saa tehokkaastikin parannettua ulkoilmalla, mutta terveen ihmisen "oman empiirisen kokemuksen" kokema pieni alakulo kun ei ole masennusta, saati vakavaa sellaista joka vie toimintakyvyn. Tällä ymmärtämättömyyden mekanismilla kuvaan astuu häpeä, sairastuneen terveiden ihmisten "hyväntahtoisten" kannustusten kautta riittämättömyyden tunteeksi muuttuva mielen jumitus. Ainoat ihmiset, joiden kanssa voi omista tuntemuksista järkevällä tasolla keskustella ovat toiset masentuneet. Onnekasta on, jos edes lähiomaisilta riittää empatiakykyä, siirtymistä "vätystelyvihjailuista" edes jollain tasolla asian ytimeen. Ja paha olo sen kuin pahenee.. ohje: valitse kenen kanssa edes kannattaa aiheesta keskustella. Huomaat heti kättelyssä, jos keskustelukumppani pitää masennustasi valintana, jolla keräät sääliä ympäristöstäsi. Syitä tähän asennoitumiseen on toki monia: tietämättömyys, naivius mutta pitää myös muistaa että maailma on kova paikka ja toiset tuntevat tyydytystä siitä että voivat asettaa itsensä muiden yläpuolelle toteamalla jotain esim tyyliin: eipä ole itsellä ollut aikaa masentua, on ollut niin paljon tekemistä.. on turha reagoida tällaisen ihmisen kommenttiin mitenkään järkevän keskustelun aikaansaamiseksi, itselläni on tapana todeta lakonisesti jotain "no niimpä"- tyylistä.

Monet haluavat, että masentuneen tarvitseekin kokea häpeää. Ei tarvitse, pitää vain yrittää joka päivä omaan parempaan oloon johtavia tekoja. Se voi myös tarkoittaa että menettää kontaktin johonkin läheiseen, ei voi mitään.

Tsemppiä ! : )

Käyttäjän jussikeskinen kuva
Jussi Keskinen

Tuntuu hassulta, että "traumaattiset muistot ja mielikuvat voivat aiheuttaa jatkuvan varuillaanolon, joka ilmenee nukahtamisvaikeutena, yöllisinä heräilyinä, ärtyneisyytenä, keskittymisvaikeuksina ja säikähtelynä pienistäkin asioista. Oirekuva ja oireiden voimakkuus vaihtelee suuresti. Oireet voivat joskus olla niin voimakkaita ja pitkäaikaisia, että ne johtavat työkyvyttömyyteen tai esimerkiksi poliiseilla tai palomiehillä kouluttautumiseen uuteen ammattiin" ... erikoisen traagista tai tragikoomista on, että se järjestelmä, joka on valjastettu auttamaan aiheuttaa tällaisen trauman ...

... suuri toiveeni olisi se, että lääkärit eivät vain lukisi niitä ATK papereita vaan vuorovaikutuksen kaikilla keinoilla paneutuisivat potilaaseen/asiakkaaseen ja eivät hysterisoituisi niin helpolla lääketehtaiden ja muiden "asiantuntijoiden" mielikuvamaailmaan ... totuus on tässäkin sama vanha follow the money you`ll find The beast ( yleistäen ) viiden minuutin raksi ruutuun testillä ei kyllä hyvä tule !

Tutustukaa näihin mielenlääkkeisiin ja siihen kuinka holtittomasti niitä määrätään sellaisiin tarkoituksiin joihin niitä ei ole tehty. TA lääkärit eivät edes välttämättä tiedä miä on anksiolyytti ja mikä elimistöä rauhoittava antihistamiini, joka ei tod. ole sama kuin anksiolyytti.

Käyttäjän miikkakeranen kuva
Miikka Keränen

Kiitos runsaista kommenteista ja etenkin kaikesta kannustuksesta.

Haluan täsmentää erästä kohtaa, koska huomaan kirjoittaneeni sen huonosti:

" Nuorten kohdalla masennusta harvoin otetaan vakavasti. Kuten minäkin alussa totesin, masennus on usein synonyymi vain teiniahdistukselle. Masennus on kuitenkin otettava vakavasti ja jokaista on kuultava. "

Olen saanut palautetta, että kirjoitan teiniahdistuksesta vähättelevään sävyyn. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta huomaan nyt, että noin kirjoitettuna se siltä kyllä vaikutta. Pahoitteluni, tarkoitin sanoa, että kun nuori sanoo olevansa masentunut, se kuitataan usein vain jonain teinien surkutteluna - vaikka pitäisi ottaa asia vakavasti.

Ihan tekstin alussa käytetty viittaus teiniahdistukseen on puolestaan FB-tilapäivityksestä, joten ymmärtänette, että se on siksi hieman eri tyylinen myöskin.

Heli Korkelainen

Allekirjoitan erityisesti tuon työssäjaksamisosion.Vaatimukset nykyajan työelämässä kiristyvät jatkuvasti ja tuntuu siltä että pieni ihminen jää koneiston hampaisiin.Halu olla tuottava häviää kun iso kone pyörii ;( .

Käyttäjän AinoOnia kuva
Aino Onia

Eilinen löytöni toivottavasti näistä lukuisista videoista on apua: http://www.youtube.com/watch?v=O1m6k7Ji-6o

Käyttäjän donnybird kuva
tuula pakarinen-curry

Muista kuitenkin Einsteinin viisaus, että ihminen on energiaa.

Mielesi ei ole erillinen osa ruumistasi.

Nykyajan ruoka on kaikki hybridiä, etenkin monet viljat, jopa kaali ja
porkkana. Pyri syömään paremmin, naui tarpeeksi emäksistä ruokaa rasvaisten pähkinöidenkera, huomaat, että energiasi nousee.
masennus alhaisen enrgian tila, jonka suuri maatalous ja ruokapoliikka
on sanut aikaan.

On hyvä, että et etsi kemiallisia ratkaisuja, ne eivät tuo sitä energiaa!

Olet nuori ja älykäs, löydät varmasti itsellesi hyvän ratkaisun kaiken
suhteen, muista että kaikilla samanlaisia ongelmia paljon useammin
kuin arvaatkaan. Ja kukaan ei uskalla lausua ääneen, mistä yhteiskuntamme ongelma koostuu.

kuten EU ruoka apu on meidänkin kaltaisessa maassa vain siksi, että köyhille ja sairaille voidaan jakaa hybridi maataloustuettua toisluokkaista ruokaa, joka on puhdistettu kaikesta hyvästä.

Eli herättely asian suhteen kuuluu meille kaikille, kiitos myös
rohkeudestasi, olet tehnyt oikein miehen työn!

http://www.youtube.com/watch?v=E855Kj9Qx7I

Käyttäjän jannemuhonen kuva
Janne J. M. Muhonen

Todella hyvä kirjoitus ja ihailtava esiintulo! Uskon ja toivon vakaasti, että tämä kannustaa monia muita samassa tilanteessa olevia nuoria aikuisia hakemaan apua. I tip my hat!

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Kun masennus johtuu ylikuormituksesta ja stressistä lepotauko on varmaan hyvä lääke. Pitemmän päälle opiskelu ja mielekäs työ on paras masennuksen hoito.
On tuhoisaa kun nuori ihminen jää sairaseläkkeelle masennuksen takia.
Onnellisuus ei voi olla mikään valtiollinen mittapuu, se on subjektiivinen tunne jota ei voi mitata. Masennuksen yleisyys sensijaan voi olla indikaattori yhteiskunnan pahoinvoinnista.

Ronja-Maaria Ojala

Hyvä Miikka! Toimit todella rohkeasti kirjoittaessasi ja ottaessasi omana itsenäsi asiaan kantaa. Olen täysin samaa mieltä kanssasi, mielenterveyssairauksista pitäisi puhua ääneen, jotta yhä useampi ei sairastelisi "salaa". Myös paikkakuntien välillä on todella suuria eroja terveydenhuollossa, joissakin pienemmissä kaupungeissa mielenterveysongelmaisten on lähestulkoon mahdotonta saada mitään muuta apua toipumiseen kuin lääkkeet, vaikka niiden pitäisi olla hoidon tukena, ei itse hoitomuoto.

Enkä yhtään ihmettele että niin moni masentunut joutuu jo nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle, sairauslomalla oleminen kun tarkoittaa todella pitkälti papereiden täyttämistä ja työkyvyttömyytensä selittämistä Kelalle.

Hanna Tarnanen

Minua häiritsee tässä keskustelussa se, että todellinen ongelma (terapian heikko saatavuus, lääkehoitoa saavan potilaan vähäinen seuranta) nähdään itse hoitomuodon (lääkehoito) ongelmana. Lääkehoito kun on tepsivää hoitoa siinä, missä terapiakin, eikä pelkästään hoidon tuki. Mitä vakavammasta tilanteesta on kyse, sitä suurempi merkitys lääkehoidolla on, ja on ihan oikeasti olemassa masennuksia, joissa lääkkeillä saadaan parempi teho, kuin terapialla. Totta kai jokaisen kohdalla on arvioitava erikseen, mikä hoito tulee kyseeseen ja toimiko ensin aloitettu hoito toivotusti vai ei.

Rajallisia voimia ei kannata käyttää lääkehoidon paheksumiseen, vaan keskittyä osoittamaan ja vastustamaan yhteiskunnallisia epäkohtia kuten mielenterveyshoidon aliresursointia ja mielenterveysongelmia todetusti lisääviä säästöjä esim. koululaisten tuesta. http://yle.fi/uutiset/kouluterveydenhuollon_saasto... Pisteet kotiin Miikalle tavoitteiden määrittelystä blogauksen lopuksi.

Käyttäjän TimoHuhtala kuva
Timo Huhtala

Pakko on tähän vielä hoitoihin liittyen laittaa: kaikki ne, jotka ehdottavat että masennuksen syy ja samalla hoitokin liittyy vaikkapa pelkästään ruokaan, eivät tiedä masennus- nimisestä sairaudesta mitään. On kohtalokkaan vaarallista, jos vaikka vakavasti masentuneen ( tällä en viittaa nyt blogin pitäjään ) horjunutta itseluottamusta murretaan entisestään uskottelemalla että kunnon ruokaa syömällä homma hoituu kyllä. Todella törkeän asiatonta.

Tästä täysin erillinen asia on se, että hyvää mieltä ylläpitävänä on tärkeää syödä terveellisesti, esim omega3:n merkitys on tärkeä aivojen stressinsietokykyä lisäävänä ravinteena. Kun ihminen on sairastunut masennukseen tai vakavaan masennukseen, tarvitaan siinä terapiaa tai lääkkeitä, usein molempia.

Yksi tapa alistaa masennuksesta sairastavia on saada heidät kokemaan syyllisyyttä lääkkeiden syönnistä. Tämä on tietämättömien tai tahallaan toisia väheksyvien ihmisten vastuutonta toimintaa. Lääkkeiden oikean tyyypin ja annostuksen löytämiseen voi mennä aikaa, koska vaikutus on yksilöllistä.

En tuomitse, jos masentunut haluaa kokeilla lääkkeetöntä hoitoa, kunhan totean että tityn vakavuusasteen masennuksessa se on ainut mahdollisuus, terapian tuki.

Hanna Tarnanen

Erittäin hyvä kiteytys, Timo, kiitos!

Käyttäjän SaaraHuttunen kuva
Saara Huttunen

Siitä on ilmeisesti joku säädöskin tai ainakin ylevä periaate, että lääkkeitä ei ikinä annettaisi yksinään ilman terapiaa. Mutta en mene takuuseen, etteikö näin silti olisi jossain toimittu. Mutta lääkkeitä siis ei ole suunniteltu käytettäväksi yksinään hoidoksi masennukseen, mikä onkin ihan loogista. Lääkkeet hoitaa oireita, terapia kaivaa esiin ja pyrkii parantamaan masennukseen johtaneet syyt.

Hanna Tarnanen

Ei, tällaista periaatetta saati säädöstä (huh, harvoinpa lainsäädännöllä puututaan ihmisten hoitoon!) ei ole tai en ainakaan sellaista löydä. Käypä hoito käsittelee lääkkeet ja psykoterapian erillisinä hoitoina, jotka _voidaan_ yhdistää. Kela ei erityiskorvaa masennuksen lääkehoitoa eikä esim. lääkekorvauksen edellytyksenä ole hoitosuhde terapeuttiin. Toisaalta Kela ei edellytä myöskään lääkehoitoa esim. kuntoutustuen saamiseksi, ellei masennus ole niin vaikea-asteinen, ettei näyttöön perustuen terapiasta ole hyötyä. Käytännön elämässä nämä välillä erittäin keinotekoiset rajat toki voivat pudottaa ihmisen pahastikin turvaverkon ulkopuolelle, mutta teoriatasolla tämä periaate ei sodi tutkimustietoa vastaan.

Toki taannoin uutisoitiin suurestikin myös minun kannattamani koulukunnan tuloksia, jonka mukaan lääkkeet avaavat masentuneen "lukkiutuneet" aivot terapeuttiselle työskentelylle, mutta ko. koulukunnan selitysmalli on toistaiseksi kyllä kaikkea muuta, kuin varma. Vaikka ko. koulukunta oikeassa olisikin, kannattaa muistaa, että esim. terveyskeskusten depressiohoitajat tekevät yhtä lailla terapeuttista työtä, vaikkeivät erikseen Kelan tukemaa varsinaista psykoterapiaa annakaan.

Mutta joo, mitäs jos jätettäisiin masennuksen eri hoitomuotojen punnitseminen asiantuntijoille ja varmistettaisiin, että heillä on potilaiden kokemukset käytettävissään? Minusta ei kannata ajatella asian olevan ratkaistavissa faktoja tarkistamatta käydyllä julkisella keskustelulla ja poliittisilla päätöksillä. Ajetaan poliittisesti niitä asioita, joihin politiikalla vaikuttaa kuuluu, eli esim. kunnollista resursointia!

Käyttäjän TaunoVornanen kuva
Tauno Vornanen

Sinä riität sellaisena kuin olet. Jostain syystä tuo terapeutin lausuma helpotti minua. Ammatti- auttajia löytyy monenlaisia. Oman kokemuksen mukaan toiset toimii kaavamaisesti,aina samoilla konsteilla. Sitten on niitä,jotka todella antautuvat työhönsä. Minulla oli onnea,löysin hyvän terapeutin. Toinen seikka on vertaistuki,jos siihen vain sattuu löytymään sopiva ihminen,joka on edes suunnilleen samalla aaltopituudella. Kolmas on lääkehoito,ainakin alkuvaiheessa. Oiken löytyminen saattaa tuottaa vaikeuksia,ainakin itselleni kävi niin. Se,ettei aseta itselleen mitään vaatimuksia suorittamisesta,helpottaa oloa. Pitää antaa itselleen aikaa ja rauhaa. Paineita on omasta takaa ja muut niitä helposti myös lisäävät. Kukaan ei tiedä tulevaa,mutta ihmeesti se elämä vain kantaa. Itselläni on aina ollut kova huoli maailmantilanteesta ja ahdistus tulevaisuudesta,mutta aina sitä vain on herätty uuteen päivään. Se tulee,mikä tulee,ei sille yks ihminen paljoa voi. Myös aika ajoin pidettävä tauko kaikesta uutistulvasta,voi helpottaa oloa. Joskus ajattelen,että muistatko mitä viime vuonna tähän aikaan tapahtui. En muista!

Käyttäjän PetriF kuva
Petri Flander

Terve Miika,

Kirjoituksesi on hyvin jäsennelty, ja lajissaan rohkea avaus.

Tekstissä annat ymmärtää, että olet "ratkaisukeskeinen" ihminen, joten tässä jotain sitä lajia.

Olin reilu vuosi sitten luennolla, jossa puhui mm. Aku Kopakkala, joka toimii MEhiäisessä johtavana psykologina ja on kirjoittanut masennuksesta paljonkin, mm. yhden kirjan.

Kopakkalalla oli melko kriittinen näkemys lääkkeiden tehosta. Ymmärsin, että niillä on selkeämmin tehoa vaikean masennuksen hoidossa, kun seortoniinitasot ovat todetusti matalat. Siihen ne vaikuttavat kuten lupaavat.

Mutta jo keskivaikeassa masennuksessa merkittävällä osalla potilaista ei ole serotoniinitasoissa merkittävää poikkeamaa, joten se lääkitys ei auta.

Käypänä hoitona Kopakkala esitti 5-6 asiaa, joita yritän pistää tähän ulkomuistista:

- Hyvän ammatti-ihmisen psykologinen tuki. Tällä oli kaikista merkittävin vaikutus.

- Vertaistuki. Keskustelu niiden kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa, ja etenkin niiden kanssa jotka ovat 'olleet siellä' ja selvinneet.

- Valohoito. Kuulostaa äkkiseltään autokorjaamon jutuilta, mutta tämä liittyi siis kirkasvalon todettuun tukevaan vaikutukseen osana masennuksen hoitoa.

- Krono- jotain, en muista termiä. Kyse oli siitä, että pienennetään kaikin tavoin vuorokausirytmin epäsäännöllisyyksiä. Oli kuulemma joillain ratkaisevaa merkitystä.

- Liikunta. Kuulostaa jälleen "ota otseäsi niskasta kiinni" -osastolta, mutta tässä on syvempi järki. Masennus usein lievittyy aineenvaihdunnan vikastuessa, ilmeisesti koska keho pystyy silloin siirtämään haitta-aineita pois ja luomaan paremmin hyödyllisiä.

Ja, tämä seuraava oli Kopakkalalta tai sitten muusta yhteydestä:

- Ruokavalion remontti ja kokeilut eri dieettien vaikutuksesta. Tässä oli jotain pointteja liittyen mm. piilevien allergioiden vaikutuksiin, vissiin esim. keliakia joka ei näy testeissä ja sen vaikutus kehon kemiaan voi aiheuttaa kaaosta. Muitakin on, suoliston ja maksan häiriötilat ylipäätään on kai vaikutuksellisia mielen tilaan. Omega-3 ja d-vitamiini (sekä B?) on vissiin tutkitusti vaikuttavia, usein.

Nämä siis ulkomuistista.

Hakemalla nimellä "Aku Kopakkala" ja masennus löytyy iso liuta artikkeleita, ja se sen kirja. Niistä löytynee paremmin tietoa.

Esim. nämä artikkelit:
www.yle.fi/uutiset/psykologi_masennuslaakkeita_syo...
http://www.city.fi/suhteet/masennuslaakekapina/3116

omana huomiona masennukseen johtavista taustasyistä vielä sellainen, että monien aktiivisten, luovien ja ajattelevien ihmisten kannattaa tutustua ADHD-kattokäsitteen alla oleviin oireiden tunnusmerkistöihin - ihan varmuuden vuoksi.
Ei ole yksi eikä kaksi ihmistä, jotka ovat nähneet ensimmäistä kertaa elämässään täsmälleen omiiin haasteisiinsa sopivan oireyhtymän siellä. Asia koskee nimittäin muitakin kuin Matti Nykästä ja linnakundeja.
Lääkkeet eivät välttämättä auta sielläkään, mutta se että tietää kenellä muulla on samoja haasteita auttaa löytämään toisilta toimivia ratkaisuja, ja kehittämään tietoisuutta myös omista käyttäytymismalleistaan.

Parhain terveisin,
PF

Eveliina Valkeapää

Hei Miikka!

Kiitos kirjoituksestasi, puhuit siinä rohkeasti ja omalla äänelläsi ongelmasta, joka on osa monen suomalaisen elämää. Toit esille monia hyviä juttuja ja yksi erityisen kiva huomio kirjoituksessasi oli YTHS:n palvelut korkeakouluopiskelijoille. Olen itsekin saanut apua sieltä ja olen siitä erittäin kiitollinen. Tällaiseen hoitoon kaikilla pitäisi olla mahdollisuus ja varsinkin nuorilla, joiden huoliin ja murheisiin voitaisiin puuttua jo hyvissä ajoin. Haluan kuitenkin korostaa, että kaikilla apuatarvitsevilla pitäisi olla mahdollisuus yhtäläiseen hyvään hoitoon iästä ja statuksesta riippumatta.

On erittäin hyvä,että toit tätä aihetta tutuksi omasta näkökulmastasi, koska tästa aiheesta tulisi todellakin puhua enemmän ja erityisesti juuri omalla äänellä. Kuka tietää paremmin, millaisesta sairaudesta on kyse kuin henkilö, joka kyseisestä sairaudesta kärsii. Oma kokemukseni kuitenkin on, että juuri oman äänensä kuuluville tuonti voi olla vaikeaa, erityisesti omassa lähipiirisissä. Monet haluavat auttaa, mutta eivät kuitenkaan siihen pysty, syystä tai toisesta; toiset pelkäävät, toiset eivät tiedä, mitä sanoa ja toiset taas toivovat, että ongelma olisi seuraavaan tapaamiskertaan mennessä kadonnut kuin taikaiskusta ja ettei siihen tarvitsisi enää palata. Valitettavasti myös vähättely ja kulmien alta katselu ovat liiankin tuttuja reaktioita, saati sitten kultaakin kalliimmat neuvot, kuten "Nyt vaan otat itseäsi niskasta kiinni.". Omalta osaltani olen kiitollinen kaikesta tuesta, jota olen vuosien aikana saanut, mutta paljon olen joutunut myös selittämään ja perustelemaan masennustani, joissakin tapauksissa ilman tulosta.

Jokaisella masennukseen sairastuneella on oma tarinansa, joka ansaitsee arvoisensa huomion. Kuten sinäkin Miikka sanoit, masentuneella ei ole sitä kipsiä tai laastaria, joka ikäänkuin antaisi vahvistuksen sille, että masentunut on sairas. Kyyneleet eivät tunnu toimittavan samaa asiaa, ne tulkitaan helposti pelkkänä heikkoutena. Itse olen yrittänyt vaikeimpien koettelemusten jälkeen kerätä enemmän tietoa masennuksesta ja muiden kokemuksista, joka taas on auttanut minua vahvistumaan ja saamaan rohkeutta kertoa muille avoimesti siitä,että minulla on ollut vaikeaa. Edelleen monet ovat vaivaantuneita puhumaan aiheesta kanssani tai he eivät pysty ottamaan asiaan kantaa, mutta olen oppinut olemaan loukkaantumatta. Ajattelen, että heidän reaktionsa perustuvat ennemminkin tiedonpuutteeseen ja hämmennykseen kuin empatiakyvyn puutteeseen.

Kiitos vielä kerran hyvästä kirjoituksestasi ja rohkeasta missiostasi hyvän asian puolesta. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkoon ja voimia eheytymiseen. Vaikka masennus onkin erittäin raskas kokemus, niin uskon, että se voi myös antaa, se voi kehittää sinusta vahvemman ja voit oppia itsestäsi paljon asioita. Mutta tähän tarvitaan aikaa, hoitoa ja apua, sillä ilman näitä masennus on kulkemista labyrintissä siteet silmillä.

Aurinkoista kevättä sinulle ja kaikille lukijoille!

Kirsi Räsänen

Masennuksesta on tärkeää puhua ja korostaa sitä, ettei masentunut todellakaan ole yhteiskunnan loinen, laiskamato ja lapatossu. Ite oonsairastanu masennusta vuodesta -96 asti. Se alkoi keskivaikeana, mutta on sittemmin muuttunut vaikea-asteiseksi. Yhteiskunnan asenne ei ole helpottanut taakkani yhtään.

Sairastuin jo kymmenen ikäisenä vaikeaan suolistosairauteen, olin ylipainoinen ja sairauden hoitoon käytetty kortissoni turvotti entisestään. Nokkiminen alkoi, kun en mahtunut muottiin. Koulukiusaamista siis ja sairaalassakin painostani huomauteltiin, usein ilkeästikin. Siinä varmaankin kylvettiin ensimmäiset depression siemenet.

Myöhemmin minulle tehtiin suuri ja vaativa suolisto-operaatio, joka käytännössä paransi sairauteni, jonka kanssa olin tapellut 12 vuotta. Ensi kertaa elämä näytti hyvältä ja tulevaisuus mahdolliselta. Puoli vuotta terveyttä ja hyvää vointia kesti ja masennuskin oli hyvin aisoissa, sitten pamahti. Jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen, jossa kuolema oli enemmän kuin mahdollinen. Sain erittäin vaikeat sisäiset vammat ja selkärankaan L1 nikamaan tuli kompressiomurtuma. Elämä ja pysähtyi ja tavallaan päättyi, alkoi uudelleen jonain ihan muuna, kuin olisin halunnut. Ensimmäisen viikon taisin häilyä elämän ja kuoleman rajalla, mutta elämälle selvisin kuitenkin.

Selkäni vaati leikkausta, mutta heikon kuntoni takia piti odottaa 1 1/2 vuotta, ennen kuin operaatio oli mahdollinen. MAsennus rehotti noina vuosina, mutta pidin sen kurissa kirjoittelemalla runoja tunteistani. Leikkaus tehtiin keväällä 2003, ryhti oikeni ja ranka jäykistettiin murtuman kohdalta. Selkä oli kuitenkin ollut virheasennossa 1 1/2 vuotta, mikä oli vaurioittanut alaselän hermoja ja kukuttanut alimman välilevyn käytännössä loppuun. Sain masennuksen lisäksi kroonisen kivun ja kovan lääkityksen. Opiskelin siitä huolimatta sosionomiksi, mutta työelämään en ole päässyt. Eräässä työpaikassa, jossa ensin olin ollut työkokeikussa, melkein tärppäsi ja työllistyin kolmeksi kuukaudeksi ja pomo lupaili jatkoa ja palkan tarkistusta ylöspäin. Sittemmin kyseinen henkilö söi hotkien sanansa ja väitti minun kuvitelleen koko lupauksen. Ei kuulemma ollut varaa työllistää minua edes palkkatuella. Myöhemmin kuulin, että heti jälkeeni siihen oli palkattu joku ihminen... Sen jälkeen olen ollut kursseilla, työharjoittelussa ja -kokeikussa, mutta mikään ei ole auttanut. Vajaakuntoinen ja mielenterveysongelmainen ei vain kelpaa mihinkään, kun terveitäkin on tarjolla. Näillä markkinoilla työmoraali ja ammattitaito ei paina paskaakaan, jos otsassa on epäkurantin leima.
Masennukseni on pahentunut näiden kokemuksien myötä vaikeaasteiseksi, vaikka lääkitys on ankara ja terapiassa käyn. Niistä on toki suurta apua, mutta en enää kestä yhtään nöyryytystä työmarkkinoiden taholta. Mie romahtaisin...
Nyt olen selkäkipujen ja masennuksen takia kuntoutustuella, mutta edelleen miulle ehdotellaan työkokeiluja. Oon miettinyt, että montako kertaa miun on itteni hajotettava ja yritettävä koota uudelleen epäonnistumisten jälkeen, roikuttava tässä löysässä hirressä. Meitä kohdellaan kuin karjaa,viedään lieassa työkokeilusta toiseen, vailla todellista mahdollisuutta työllistymiseen. Olemma ilmaista työvoila ei ole aikomustakaan työllistää meitä oikeasti.
Ite oon jo täysin väsynyt ja valmis eläkkeelle, 35 -vuotiaana.

Kiitos, kun otit puheeksi vakavan ja vaikean aiheen, moni taistelee masennuksen pihdeissä!

Zofi Zompie

Hei Miikka sä kirjoitit ajankohtaisesta sairaudesta, joka on nykypäivänä vieläkin sellainen. Joka tuomitsee Nuoren siinä missä Aikuisenkin vain sillä et et se on edelleen Tabu. se miten kirjoitit oli kuin ois itsekin sanonut tuli olo että mä selviän ja löydän tukea.. Vaikka jotkut parit ystävätkin ovat haukuneet pystyyn tää nykypäivä on sitä että vaadimme itseltämme paljon mutta niin vaatii yhteiskuntakin terapiamahdollisuuksia pitäisi olla enemmän saatavilla mutta ei siinä supistettaan terveyspalveluissa nuorten MT palveluissa ja korvattaan sairaanhenkilökunnan vähyys lääkityksellä.Joka taas tuo mukanaan turrutumusta ja nolojakin haitavaikutuksia mutta se on vähän jos saadaa ihminen yhteiskunta kelpoiseksi ei sillä väliä vaikka omaiset eivät enää tuntisi tota lääkeistä robottimaiseksi muuntunutta. Mutta kiitos sulle Miikka sinun suorista sanoista joista löytyy myös kipinä toivosta et joku nostaa arankin aiheen pöydälle

Jenny Säisä

Eräs ystäväni antoi minulle linkin tähän artikkeliin, tietäen, että olen paininut itsekin masennuksen kanssa vuosia. Olen 25-vuotias, masennukseni on lähtenyt kehittymään jo lapsena ja 13-vuotiaasta eteenpäin se on ollut elämäni hallitsevin tekijä. Vuosiin sain vain kuulla vian olevan minussa, minut leimattiin ongelmanuoreksi vaikken koskaan sellainen ole ollut. Ainoa sääntöjen rikkominen mitä tein oli koulusta paljon poissa oleminen. Ei sen takia etten olisi halunnut koulua käydä, vaan pahan olon, (johon vaikuttivat mm. raskas kotitilanne, olen nuoren yksinhuoltajaäidin vanhin tytär) ja jatkuvan kiusaamisen vuoksi. Minua ei kuitenkaan otettu vakavasti, käännyin itseeni ja toivoin kuolevani, jotta en tuottaisi enää pettymystä kenelläkään ja jotta pääsisin pois ahdistavasta, sietämättömästä olotilastani. Kun hain apua, en sitä saanut. Kävin juttelemassa parin hoitoalan ihmisen kanssa ja he vain ihmettelivät sitä kuinka kuulostin aikuiselta naiselta, vaikka olin vasta teinityttö. Varhaiskypsyys oli heille täysin ylipääsemätön ihmetyksen aihe, koin olevani sirkuseläin sen sijaan että olisin saanut ymmärrystä ja apua. Tämän vuoksi kesti kauan ennen kuin suostuin uudelleen lääkäreiden puheille. Yritin vuosia selvitä itse, aloittaa uuden koulun, työharjoittelun, mitä vain mikä olisi vienyt minua elämässä eteenpäin, mutta voimani loppuivat aina kesken, ahdistus kasvoi liian suureksi. Ehdin täyttää 20-vuotta ennen kuin pääsin psykologille, hän nolasi minut mukana tulleiden ihmisten edessä ja teki selväksi, että olin vain hupsu, söpö nuori nainen, enkä siis voinut olla oikeasti sairas. Lopulta lähdin kotikaupungistani, uusi yritys aloittaa alusta. Muutin Kemistä Tampereelle, aloitin kotitalouskoulun. Tulin pahasti sairaaksi, yleiskuntoni oli hyvin heikko. Kouluun palaamisesta tuli ahdistavaa ja hain terveyskeskuksesta apua itsetuhoisiin ajatuksiini ja voimattomuuteen. Eräs lääkäri sanoi suoraan että tarvitsisin hoitoa, mutta tilanne ei ollut tarpeeksi paha jotta lähete eteenpäin menisi läpi. Olin epätoivoinen, jälleen. Kuulin että Turussa on paremmat mahdollisuudet pääästä hoitoon, muutin tänne, pääsin saman tien 23-vuotiaana tutkimusjaksolle ja sain viimein diagnoosin, sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila. Lääkityksiä kokeiltiin, aiheuttivat enemmän ongelmia kuin hyötyä. Edelleenkään sopivaa ei ole löytynyt joten en syö lääkkeitä, en niihin uskokaan. Tällä hetkellä käyn hoitajalla säännöllisesti puhumassa ja terapia häämöttää edessäpäin. En osaa sanoa mitä minulle tulee tapahtumaan, olotilani ailahtelee ja uskoa itseensä on välillä vaikea löytää, mutta ainakin täällä minua kuunnellaan. Toisaalta surettaa etten näe sukulaisiani, äitiäni ja siskoja juuri koskaan, olen pohjoisen tyttö ja tulen aina olemaan, mutta tulevaisuutta minulla ei siellä ole. Kuitenkin Suomi on pieni maa, hyvinvointivaltio, miksi sitten olot eri kunnissa ovat niin erilaiset? Miksi herkän ihmisen on vaikea pärjätä? Joka tapauksessa, kiitos rohkeudestasi jakaa oma kokemuksesi, ehkä vielä joskus meidän ei tarvitse hävetä sitä, että sairastuimme.

Merja Suo

On HIENOA, että olet rohjennut lähteä hakemaan apua itsellesi! Avun hakeminen ei ole suinkaan, kuten yleisesti ajatellaan, heikkouden, vaan VAHVUUDEN merkki. Moni ei tätä tunnu tajuavan, siksi ongelmia halutaan kieltää, salata ja yritetään vaan unohtaa.
Itellänikin masennustaustaa, oikeastaan lapsuudesta lähtien olin ollut masentunut, tiedostamatta sitä vielä tuolloin itekään, perhetaustastani johtuen. Vasta sairastuttuani vakavaan masennukseen hieman päälle parikymppisenä tajusin olleeni masentunut oikeestaan läpi elämäni, enempi ja vähempi.
Viivyttelin avunhakemisessa aika pitkään, koska tunsin, kuten varmaan kaikki meistä joilla omakohtaista kokemusta, syyllisyyttä, häpeää jne. Joka tapauksessa siinä kohtaa, kun olin jo tavallaan päättäny luovuttaa, sain jostain kummasta vielä voimia mennä jutteleen kuin "viimeisenä oljenkortena" nuorisopsykiatrille avopuolelle ja onnekseni tämä ihana nainen joka siellä oli minua vastassa, ymmärsi miten vakava tilanteeni oli, vaikka tottakai yritinkin esittää siellä aika lailla muuta. Näki lävitseni.
No siitä se sitten lähti, matka kohti Toipumista ja sain hoidettua itteni kuntoon ammattiauttajien avustamana, vaikkakin vuosia siihen meni. Mutta päivääkään en ole katunut.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua ja ensin on myönnettävä itelleen tarvivansa apua, ei tarvi sinnitellä itekseen loputtomiin. Ei ole häpeä hakea apua - HÄPEÄ ON JÄTTÄÄ SITÄ HAKEMATTA.

Voimia sulle kovasti ja toipumista. Siinäkin pitää olla vain se oma TAHTO mukana, ilman sitä ei tule onnistumaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset