Suomi valmiina sotaan?

Suomi on päättänyt pitää huolta sotilaallisesta puolustuksestaan, alueellisesta koskemattomuudestaan sekä valtiojohtonsa toimintavapauden turvaamisesta ylläpitämällä asevelvollisuutta, joka koskee kaikkia Suomen miehiä. Naivisti silti oletamme, että näiden ja monien muiden jalojen tavoitteiden saavuttamiseksi riittää se, että laitamme epämotivoituneet pojat väkisin leikkimään sotaa metsiin ja rämeisiin.

Nykypäivänä sotaa tuskin enää edes käytäisiin edellisten sotiemme tavoin rintamilla jossain jylhissä metsissä: lähitaistelut sijoittuisivat taajamiin ja kaupunkeihin. Toisaalta lähitaisteluita tuskin edes käytäisiin, sillä mahdollisella vihollisella, keltaisella valtiolla, olisi luultavasti käytössään niin laajamittaiset asevoimat, että ohjukset ja pommikoneet saavuttaisivat taktisesti tärkeät kohteemme hetkessä. Nykyarmeijan harjoitteet, kuten poteroiden kaivaminen ja telttojen navettaminen metsässä, tuntuvat melko pitkälti vain haastavalta leikiltä, jolla ei ole enää mitään yhteyttä arkipäivän todellisuuden kanssa.

Siksi esitänkin seuraavaa. Jos Suomi pidättäytyy nykyisessä kalliissa ja tehottomassa puolustusratkaisussaan, on meidän otettava periaatepäätöksemme vakavasti. Siksi maanpuolustuksen tulisi olla osa myös muun muassa kaupunkisuunnittelua. Jos Suomi haluaa aidosti olla valmis puolustamaan itseään viimeiseen mieheen, olisi sotaoppineita kuultava kaupunkien kaavoitusta ja rakennuksia suunniteltaessa. Kaupunkien tulisi sopeutua mahdolliseen puolustukseen: ei puolustuksen kaupunkeihin. Niinhän kaupunkeja suunniteltiin ennenkin, eivät muurit olleet mitään koristeita. Ammattisotilaat osaavat varmasti kertoa meille, miten tie kannattaa sijoittaa tai millainen ulkokuori rakennuksella tulisi olla, jotta niiden avulla olisi helpointa puolustaa kaupunkeja ja siviilejä.

Maanpuolustuskeskustelussa ei voi ohittaa periaatteita. Suomen periaate on ollut tähän asti se, että puolustus hoidetaan itse ja yksin: miehet armeijaan vain. Itse en pidä nykyistä ratkaisua lainkaan toimivana. ”Viimeistäkin perunakellaria on puolustettava!” -asenne tarttuu heikosti pakolla inttiin käskettyihin miehiin, motivaatiota ei ole, koulutus vastaa heikosti modernia sodankäyntiä, koulutus on kallista, se on tehotonta, se on epätasa-arvoista.

Vihreiden periaateohjelmassa (2012) todetaan, että ”asevelvollisuuskin on uudistettava sukupuolia tasa-arvoisesti kohtelevalla tavalla.” Olen täsmälleen samaa mieltä. Periaattemme antaa mahdollisuuden useisiin eri ratkaisuihin: kaikille sukupuolille avoin palkka-armeija puoleettomalle Suomelle tai kaikille sukupuolille avoin palkka-armeija osana jotain sotilasliittoa. Myös kolmas vaihtoehto on mahdollinen: kaikki sukupuolesta riippumatta joutuvat antamaan jonkinlaisen panostuksen yhteiskunnalle ns. kansalaispalveluksena. Tämä ratkaisu kävisi parhaiten yhteen nykyisen maanpuolustusperiaattemme kanssa, sillä kehnon kaupunkisuunnittelun ja varsinaiseen sotaan valmistaumisen lisäksi meillä ei ole juuri lainkaan kotirintama-koulutusta. Jos naisetkin joutuisivat antamaan elämästään 4-12kk isänmaalle, voisimme luoda maanpuolustusjärjestelmän, jossa osa sekä miehistä että naisista kävisi sotilaallisen koulutuksen ja osa kotirintama-koulutuksen. Nykypäivän kotirintamassa tulisi osata muun muassa hoitaa sairaita, ylläpitää sähköverkkoja ja tiedonvälitystä sekä järjestää ruokahuoltoa.

Maailmassa näyttää pätevän sääntö, jonka mukaan jokaisella alueella on jokin armeija. Tuo alue voi (ainakin joskus) kuitenkin itse päättää, onko se armeija oma vai toisen, ystävän vai valloittajan. Suomea ei vaani tälläkään hetkellä varsinaisesti mikään sotilaallinen uhka, mutta koen, että puolustusratkaisun on silti oltava toimiva ja kattava. Oma isoisäni on sotaveteraani ja isoäitini oli lotta: toiset isovanhempani pakenivat Lapin sotaa evakkoon. Itse ehdin aloittamaan sotilaspoliisi-aliupseerikurssin ennen kuin rasitusmurtuma vei minut tauolle armeijasta. Pidän sotiemme veteraaneja suuressa arvossa, mutta sen ajan asioilla ei voida enää tehdä nykypäivän politiikkaa.

Maanpuolustaminen ei ole laisinkaan kiinni varuskuntien sijoittelusta tai presidentin sotilasarvosta. Se on periaattellisia päätöksiä, joita pitäisi pystyä punnitsemaan laajamittaisesti ja järkevästi, ilman tunnepohjaista liioittelua. Ja niistä päätöksistä pitäisi myös pitää kiinni.